Liikkuva ystävä- postaussarja: “Kadonneen motivaation etsintä”

"Taustaa

Olen 44 vuotias kahden aikuisen lapsen äiti, eronnut, kahden ihastuttavan kääpiöpinserin omistaja ja uudessa lupaavassa parisuhteessa elävä keski-ikäisyyttä lähentelevä nainen.

Aktiivinen liikkuja olen ollut aina. Liikkuminen on ollut aina pääosin lenkkeilyä, koska olen omistanut koiria ainakin 25 vuoden ajan. Muita pysyviä on ollut sali. Kaikenlaista on tullut kokeiltua ja kannustankin ihmisiä monipuolisuuteen.

Aiemmissa parisuhteissa liikunta on aiheuttanut kinaa ja osa ystävyyssuhteista tuntui ottavan osumaa liikkumisen takia.

Mielestäni on erilaisia liikkujia - osa liikkuu siitä nautinnosta minkä liikunta heissä herättää, osa liikkuu oman ajan tarpeeseen, osa liikkuu painonhallinnan ylläpidosta, osa taas syyllisyydestä jne.

Koko elämäni olen kuvitellut oman suhteeni liikkumiseen tulleen liikunnan ilosta. Yksi maailman parhaita hetkiä on se hetki kun hiki lenkillä n. 2-3 km paikkeilla alkaa paikat aueta, pystyt jatkamaan rennommin ja pidemmillä askeleilla. Tuota hetkeä itse rakastan - se on kun jatkaisi tanssien eteenpäin. Aivot saa happea ja koko keho kehrää eteenpäin askeltamisen tahtiin. Taivaallinen tunne.

Mutta…

Tämä kirjoitus tosiaan ei ole siitä mitä rakastin ennen. Tämä on siitä missä olen tällä hetkellä. Motivaatio. Niin missä on motivaationi liikuntaan?

Se on ollut kateissa jo yli vuoden.

Kävelen vaihtelevasti viikoittain. Yritin syksyllä herättää motivaatiota pakottamalla itseni lenkille joka päivä. Tätä kesti pari kuukautta - lenkkeilin vähintään 5 km per päivä. Voin kertoa - Ei herättänyt paloa liikkumiseen, enkä todellakaan liikkunut ilosta.

Syksyllä Lapissa heräsi vaeltamisen into - toisaalta epäilen, että suurimman vaikutuksen minuun teki kauniit jylhät maisemat kun tuntien tarpominen tuntureilla.

Saana-tunturi

Tämä on laittanut ajattelemaan. Ehkäpä en enään ole ihminen joka liikkuu rakkaudesta liikuntaan. Ehkäpä alunperin intoni liikkumiseen onkin tullut muualta kuin liikunnan ilosta. Asiaa on tullut mietittyä monelta eri kantilta.

Siis mikä kaikki on muuttunut?

Minulla on suhteellisen tuore parisuhde (3v). Mieheni liikkuu paljon - eli kitka liikkumiseen puuttuu. Kukaan ei valita että “onko sinne lenkille lähdettävä” tai “jätän sut jos sun hauis alkaa olla isompi kuin mun.” Täällä mies rientää omissa harrastuksissaan ja alusta asti olikin itsestäänselvyys että liikutaan - yhdessä ja erikseen.

Minulla on omaa aikaa. Ennen avioliittoni aikana elimme perhe-elämää. Avioliitto oli suhteellisen kinkkinen viimeiset vuodet ja lapsista ei aina saanut omaa aikaa. Ratkaisin oman ajan lähtemällä salille tai lenkille. Nykyisin lapset ovat omissa asunnoissaan aikuisina ja vanha avioliittokin haudattiin jo 5 vuotta sitten. Nykyinen “elämäni valo” käy reissuhommissa. Joka maanantai hän häipyy ja palaa vasta torstai-iltana. Minulla on paljon kaipaamani omaa-aikaa, eikä yksinkertaisesti tarvitse juosta salilla tai lenkeillä viettääkseen aikaa itsensä kanssa.

Paino-ongelmia minulla ei ole ollut koskaan, joten sieltä en voi motivaatiota kaivaa. Toki yritin sitäkin. Kaivoin kuvan itsestäni parin vuoden takaa.

Kuva kaksi vuotta sitten tammikuulta

Kieltämättä - nyt kun reilun kuukauden kuluttua tulee 45 vuotta täyteen, olisihan se hienoa olla tuossa kunnossa. Mutta, painoa tuohon kuvaan on tullut lisää vain 5 kg. Olen suhteellisen tyytyväinen omaan kehooni ja painooni nyt. Tunnen jopa kroppani voivan tällä hetkellä paremmin kuin ennen - tuntuu että 65kg on minulle oikeampi paino. Aivot ovat tyytyväisemmät ja keskittymiskyky huomattavasti parempi.

Valitettavasti siis olo “on hyvä vaikkei liiku”, “kilot ei paina vaikkei liiku”, “omaa-aikaa on vaikkei liiku”, eikä ole “juostava pakoon mitään vaikkei liiku”.

Selkä - selkä on ainut mikä vaivaa kun sali on jäänyt. Sitäkin olen saanut kevyellä venyttelyllä pidettyä aisoissa - milloin ei osaa sitäkään nostaa motivaation lähteeksi.

Oivallus

En tosiaan ole aikoinani tainnut liikkua liikunnan ilosta vaan oma-aika, pakopaikka avioliitto-ongelmista, vapaata lapsista ja sekoitin tuon kaiken liikkumisen iloon. Nyt kun kaikki muut esteet ovat haihtuneet - jää jäljelle vain tämä iso peikko “MOTIVAATIO, tai lähinnä sen puuttuminen.”

Ruokavalio on kunnossa, syön puhdasta ja 80%:sesti luomuruokaa. Kaikki mistä löytyy 5 E-koodia tai enemmän saa jäädä kaupan hyllylle. Hiilarit syön hyvistä lähteistä ja syön todella paljon kasviksia.

Löytääkseni motivaation on minun löydettävä itsestäni joku puoli mikä motivoi. Se on todella haastavaa kun ruokavalio pitää suoliston tyytyväisenä, minkä koen todella olevan yksi suurimmista osista hyvälle ololle. Koirat pitävät liikkeessä kevään, kesän ja syksyn - talvisin näiden kanssa ei paljoa voi lenkkeillä kun jäätyvät pystyyn.

Samalla kuitenkin herää kysymys - onkohan jo aikakin ottaa rennommin? Nyt kun olen ensimmäistä kertaa tasapainoisessa ja turvallisessa kahden aikuisen suhteessa, en tunne tarvetta tavoitella vatsalihasten piirtymistä littanalle vatsalleni tai linjakkaita muotoja kehooni - onko minulla jo lupa ottaa rennommin? Onko tämä joku vaihe minkä periaatteessa vain tarvitsen kaikkien tuskanhien täyttämien tuntien päälle? Jos tämä on yksi keinoista millä kehoni kertoo ettei kaikkea tarvitse kontrolloida ja hallita. Ei tarvi paahtaa pedanttisesti eteenpäin hiki pinnassa ja jahdata aina parempia tuloksia. Ehkä elimistöni nauttii siitä että nyt kävellään rauhallisemmin, tehdään useiden tuntien lenkkejä luonnossa - mutta rauhalliseen tahtiin nauttien luonnosta, äänistä ja raikkaasta ilmasta.

Tämän kun olen oivaltanut, toivon että motivaatio liikuntaan vielä palaa omia aikojaan ja sehän on ihan tutkimuksissa todettu että reippaan liikunnan lisäksi kuntosaliharjoittelu ikääntyvälle ihmiselle on hyvin tärkeä osa vanhenemista. Liikuntakyky säilyy huomattavasti paremmin. Annan siis itselleni aikaa enkä ota paineita.

Hyvää päivänjatkoa kaikille :)

Tämä oli nyt tälläinen pohdinta tällä kertaa,

Riina "